Opintoputken päässä vain työnaikaiset portaat

Helsingin Kaisaniemen metroasemalla oli pitkään tunnelinkorjaustyömaa. Kyseisellä metroasemalla käyneet tietävät, että keskustakampukselle johtava tunneli on osuvasti nimetty Opintoputkeksi. Tunnelityömaan alkupäässä kulkijoita opastettiin kyltillä, jonka oli laatinut joko sanoissaan nokkela rakennusmies tai sitten sanavalinta oli vain sattumankauppaa. Monta kertaa olen jälkikäteen katunut sitä, etten tullut napsaisseeksi kuvaa tuosta syvällisyydessään hätkähdyttävästä vaikkakin konkreettisesti informatiivisesta opasteesta. Hämmästyksekseni en ole myöskään vielä törmännyt kenenkään toisen siitä ottamaan kuvaan. Kyltissä luki: "Opintoputken päässä vain työnaikaiset portaat".

Jokainen koskaan vuosikausia opiskellut ihminen odottaa valmistumistaan kuin kuuta nousevaa. Ei enää tenttejä, ei pänttäämistä, ei projektityön hakkaamista kokoon hikipäässä kello kahden aikaan yöllä... Valmistuminen häämöttää horisontissa kuin palkintopalli, jolla sankari palkitaan tehdystä työstä ja hänelle ojennetaan kultainen avain, jolla jokainen ovi aukeaa. Vaikka kuinka itselleen tolkuttaisi, ettei tutkinto tai ammatti ole mikään autuaaksitekevä voima vaan ainoastaan etukuponki lähimarkettiin jolla ei välttämättä voi ostaa kuin vanhentunutta kahvia, sitä jollakin tasolla odottaa että elämä muuttuu jotenkin paremmaksi. Valmistumispaniikissa ei ehdi miettiä mitään muuta kuin sitä, saadaanko kaikki opinnot ennen määräaikaa kirjattua ja ehtiikö lopputyö valmistua ensinkään. Elämää ehtii harrastamaan kunhan tutkintotodistus on kädessä. Mutta mitä sitten?

Kun valmistujaiset on vietetty, ruusukimput alkavat lakastua ja lopputyö on kirjahyllyssä todistuskansion vieressä, alkaa arki. Mielessä kaikuvat kaikki lähipiirin valmistujaisjuhlissa ilmaan heittämät "mitäs nyt aiot?" ja "joko työpaikka on katsottuna" -kysymykset. Tilanteeseen yrittää sopeutua ja tajuta, että yksi kausi elämästä on ainakin joksikin aikaa ohi. Vastuunsa tunteva entinen opiskelija hakeutuisi mahdollisimman pian ansiotyöhön osaksi tuottavaa yhteiskuntaa, joten valmistunut selailee työnhakusivustoja ja päivittää cv:nsä vastaamaan nykyhetken tilannetta. Työpaikkailmoituksissa etsitään viidentoista vuoden työkokemuksen omaavaa vastavalmistunutta monitutkintohirviötä, joka hallitsee kaikki johtavat teknologiat ja ohjelmointikielet sekä puhuu sujuvasti vaikka unissaan kahtakymmentä eri kieltä samalla kun ratkoo maailmanpolitiikan kulmakysymyksiä. Tämä kaikille sairauksille immuuni perheetön uraohjus on valmis asumaan toimiston pöytälaatikossa ja hänellä on esittää kyvyistään todisteita Nobel-palkinnon sekä aatelisarvon muodossa. Valmistunut opiskelija on uupunut. Mitä oikein on tullut opiskelluksi? Miksi lyhenteet kuulostavat heprealta? Olisiko sittenkin pitänyt valita jokin muu ala?

Kolmenkympin kriisi ja valmistumiskriisi ovat kulttuurisesti luotuja keinotekoisia paniikkikausia. Niiden taustalla on lapsesta saakka aivopesuna syötetty käsitys siitä, että elämä jakautuu ikäkausiin ja suoritustasoihin, joilla on saavutettava tietyt tavoitteet. Muuten putoaa yhteiskunnan kelkasta ja tusina erilaista ovea sulkeutuu edessä lopullisesti. Vaihtoehdot vähenevät ja ihmisestä tulee tuottamaton, turha yksilö jonka olisi parasta ymmärtää oma ja yhteisönsä paras ja joko muuttua tuottavaksi koneiston osaseksi tai sitten tuhoutua. Ei tämä ennen ollut näin vaikeaa, toteaa angstinen sankarimme. Kukaan ei vaatinut ex-tempore-kauppiaalta tutkintotodistusta eikä alan vaihto ollut lakien kautta säänneltyä toimintaa. Jokainen pärjäsi miten itse taitoi, mutta jokaisella oli siihen myös melko vapaat mahdollisuudet. Toki moni asia on muuttunut ajan saatossa paremmaksi, mutteivät suinkaan kaikki asiat. Mutta onko silti niin, että kuten esi-isänsä aikanaan, myös nykyihmisen on löydettävä itse omat portaansa ja päätettävä miten niille astuu. Ehkä ratkaisu ei olekaan portaiden kiipeämisessä vaan oman tien löytämisessä.

Elämä on epäreilua - vaadin korvauksia!

Ihmisiin on onnistuttu jollain keinolla istuttamaan harhanäkemys, että jokaisella meistä maapallon 6,7 miljardista asukkaasta on jokin perustavanlaatuinen oikeus tiettyihin asioihin ja tärkeä itseisarvo. Jos jokin asia loukkaa mielestämme näitä oikeuksia, on oikeus tai suorastaan velvollisuus puuttua asiaan ja vaatia itselleen korvauksia menetetyistä eduista. Vaatimusten tai koko asian absurdius ei johdu kenenkään mieleen, joten on ihan mielekästä esimerkiksi vaatia korvauksia tulonmenetyksistä, joita on saattanut aiheutua sillä perusolettamuksella että "joku olisi saattanut multa ostaa sitä tai tätä vaikka viidelläkymmenellä miljardilla, mutta kun..."

Tämä periaate mielessään barrikaadeille ovat kiivenneet sekä ruoan hintojen nousuun kyllästyneet nälkäiset haitilaiset että bensiinin hinnannousuun ärsyyntyneet espanjalaiset rekkakuskit. "Minulla on oikeus!" tuntuu kaikuvan ympäri maapallon kiihtyvällä tahdilla samalla kun joka puolella suolletaan enenevässä määrin uusia huutajia maailmaan. Tosiasioita ei tunnusteta eikä oikeista syistä saa puhua. Ruoan ja öljyn hinnan nousuun on toki useita syitä, mutta niihin suurin syy on räjähdysmäinen väestönkasvu ja maapallon rajalliset resurssit.
Omasta mielestäni koko uhmaikäisten "äiti mä haluun" -raivokohtausta muistuttava reagointi on absurdia. Hallitukselta veronkevennyksiä vaativat valtateille pysähtyneet ammattiautoilijat vaikuttavat yhtä järkeviltä kuin ihmisjoukko protestoimassa auringon tulevaisuudessa ennustettavissaolevaa punaiseksi jättiläiseksi tai valkoiseksi kääpiöksi muuttumista vastaan. Öljyvarat ovat rajallisia, maapallon resurssit ovat rajalliset ja koko aurinkokunnan olemassaoloaika on rajallinen. Miksi sitä on niin vaikea tajuta?

Pitäisikin varmaan ruveta välittömästi vaatimaan kaikilta tahoilta korvauksia kaikista epäreiluista asioista joita vain voi kuvitella. Vaadinkin korvausta lähiaikoina ainakin seuraavista räikeistä epäkohdista ja elämääni hankaloittavista tekijöistä:

1. Olen syntynyt. Minun mielipidettäni ei ole kysytty koko tapahtumaan ja sen vaikutukset ovat olleet jatkoelämäni kannalta monumentaaliset.

2. Elämiseni vuoksi olen joutunut täysin ilman omaa syytäni kärsimään lukuisista sairauksista sekä käytännön vaikeuksista kuten esimerkiksi jatkuvasta ravinnontarpeesta sekä tämän myötä jätteiden tuottamisesta. Jonkun on maksettava tästä.

3. Täysin ilman hyväksyntääni olen tullut sukukypsäksi vaikka minulla ei ole minkäänlaisia aikeita suvunjatkamiseen. Vaadin myös ihmiskunnalta korvauksia siitä, ettei minulle ole suotu ilmaiseksi mahdollisuuksia tämän epäkohdan korjaamiseen.

4. Olen joutunut hankkimaan koulutuksen, kodin jne. sekä aivokapasiteettini on pakottanut minut ymmärtämään asioita, jotka tekevät elämästäni älyllisesti kärsimyksellistä toisin kuin eläinten.

5. Mielestäni minulle kuuluisi huomattavan suuri rahallinen omaisuus, joka kuitenkin on jollakin tavalla vääryydellä minulta viety jo ennen syntymääni. Minulle luontaisesti kuuluvan taloudellisen aseman puuttuessa elämäni on muotoutunut hyvin toisenlaiseksi kuin olisi voinut.

6. Olen myös saanut tietooni, että elämäni tulee joskus päättymään. Tämä on varsin räikeä epäkohta! Jonkun on oltava vastuussa siitä, jos kuolemaani ei kyetä estämään. Tulen myös vaatimaan kirkolta mittavia korvauksia mikäli lupaukset ikuisesta elämästä sekä asuntojen laadusta taivaassa eivät pidä paikkaansa.

Näiden seikkojen valossa tulen esittämään lukuisille eri tahoille mittavat korvausvaatimukset. Mikäli muutkin maapallon kanssa-asukkaat ymmärtävät oman parhaansa ja pitävät huolta omista oikeuksistaan, kaikki epäkohdat saadaan ratkaistuksi hyvässä epäsovussa ja epäjärjestyksessä ja lopputuloksena on suorastaan seesteisen rauhallinen planeetta.

Olen nähnyt kaiken

Mikään ei voi enää yllättää. Kaikki on tehty. Ihan kaikki. Suomi on voittanut Euroviisut. Helvetti on jäätynyt = Eagles palannut. New Kids on the Block tekee comebackin (rohkenen epäillä). Ja ihan niinkuin haudasta nousemisia ei olisi tapahtunut viime aikoina yhtä tiuhaan kuin 80-luvun kauhuleffoissa, Hesari julistaa: Eurooppalaisen discopopin 90-luvun menestysartistit Dr. Alban ja Haddaway yrittävät nyt eteenpäin yhteisvoimin.

Tuollainen kombinaatio vetää ihmisen sanattomaksi. Ruotsalais-nigerialaisen hammaslääkärin ja saksalais-itävaltalais-trinidadilaisen valtiotieteen tohtorin yhteinen diskojytke-syntsapoljentorap-pumppu on kyllä jo niin järkyttävä ajatus. Ei ehkä käsitteenä, mutta kuvitelkaa "It's My Life/Mama Africa" ja "What Is Life/Baby Don't Hurt Me" yhdistettynä. Tähän tyrehtyy jopa allekirjoittaneen mielikuvituksen katkeamaton virta.

Palaan takaisin, kun olen toipunut tästä.

Vihdoin totuus paljastuu

Uutiskupla on saanut haltuunsa ainutlaatuista kuvamateriaalia, joka todistaa jo kauan epäilemämme seikan todeksi. Kyllä. Hallintovirkamiehet ovat kuin ovatkin aivopestyjä.