Opintoputken päässä vain työnaikaiset portaat

Helsingin Kaisaniemen metroasemalla oli pitkään tunnelinkorjaustyömaa. Kyseisellä metroasemalla käyneet tietävät, että keskustakampukselle johtava tunneli on osuvasti nimetty Opintoputkeksi. Tunnelityömaan alkupäässä kulkijoita opastettiin kyltillä, jonka oli laatinut joko sanoissaan nokkela rakennusmies tai sitten sanavalinta oli vain sattumankauppaa. Monta kertaa olen jälkikäteen katunut sitä, etten tullut napsaisseeksi kuvaa tuosta syvällisyydessään hätkähdyttävästä vaikkakin konkreettisesti informatiivisesta opasteesta. Hämmästyksekseni en ole myöskään vielä törmännyt kenenkään toisen siitä ottamaan kuvaan. Kyltissä luki: "Opintoputken päässä vain työnaikaiset portaat".

Jokainen koskaan vuosikausia opiskellut ihminen odottaa valmistumistaan kuin kuuta nousevaa. Ei enää tenttejä, ei pänttäämistä, ei projektityön hakkaamista kokoon hikipäässä kello kahden aikaan yöllä... Valmistuminen häämöttää horisontissa kuin palkintopalli, jolla sankari palkitaan tehdystä työstä ja hänelle ojennetaan kultainen avain, jolla jokainen ovi aukeaa. Vaikka kuinka itselleen tolkuttaisi, ettei tutkinto tai ammatti ole mikään autuaaksitekevä voima vaan ainoastaan etukuponki lähimarkettiin jolla ei välttämättä voi ostaa kuin vanhentunutta kahvia, sitä jollakin tasolla odottaa että elämä muuttuu jotenkin paremmaksi. Valmistumispaniikissa ei ehdi miettiä mitään muuta kuin sitä, saadaanko kaikki opinnot ennen määräaikaa kirjattua ja ehtiikö lopputyö valmistua ensinkään. Elämää ehtii harrastamaan kunhan tutkintotodistus on kädessä. Mutta mitä sitten?

Kun valmistujaiset on vietetty, ruusukimput alkavat lakastua ja lopputyö on kirjahyllyssä todistuskansion vieressä, alkaa arki. Mielessä kaikuvat kaikki lähipiirin valmistujaisjuhlissa ilmaan heittämät "mitäs nyt aiot?" ja "joko työpaikka on katsottuna" -kysymykset. Tilanteeseen yrittää sopeutua ja tajuta, että yksi kausi elämästä on ainakin joksikin aikaa ohi. Vastuunsa tunteva entinen opiskelija hakeutuisi mahdollisimman pian ansiotyöhön osaksi tuottavaa yhteiskuntaa, joten valmistunut selailee työnhakusivustoja ja päivittää cv:nsä vastaamaan nykyhetken tilannetta. Työpaikkailmoituksissa etsitään viidentoista vuoden työkokemuksen omaavaa vastavalmistunutta monitutkintohirviötä, joka hallitsee kaikki johtavat teknologiat ja ohjelmointikielet sekä puhuu sujuvasti vaikka unissaan kahtakymmentä eri kieltä samalla kun ratkoo maailmanpolitiikan kulmakysymyksiä. Tämä kaikille sairauksille immuuni perheetön uraohjus on valmis asumaan toimiston pöytälaatikossa ja hänellä on esittää kyvyistään todisteita Nobel-palkinnon sekä aatelisarvon muodossa. Valmistunut opiskelija on uupunut. Mitä oikein on tullut opiskelluksi? Miksi lyhenteet kuulostavat heprealta? Olisiko sittenkin pitänyt valita jokin muu ala?

Kolmenkympin kriisi ja valmistumiskriisi ovat kulttuurisesti luotuja keinotekoisia paniikkikausia. Niiden taustalla on lapsesta saakka aivopesuna syötetty käsitys siitä, että elämä jakautuu ikäkausiin ja suoritustasoihin, joilla on saavutettava tietyt tavoitteet. Muuten putoaa yhteiskunnan kelkasta ja tusina erilaista ovea sulkeutuu edessä lopullisesti. Vaihtoehdot vähenevät ja ihmisestä tulee tuottamaton, turha yksilö jonka olisi parasta ymmärtää oma ja yhteisönsä paras ja joko muuttua tuottavaksi koneiston osaseksi tai sitten tuhoutua. Ei tämä ennen ollut näin vaikeaa, toteaa angstinen sankarimme. Kukaan ei vaatinut ex-tempore-kauppiaalta tutkintotodistusta eikä alan vaihto ollut lakien kautta säänneltyä toimintaa. Jokainen pärjäsi miten itse taitoi, mutta jokaisella oli siihen myös melko vapaat mahdollisuudet. Toki moni asia on muuttunut ajan saatossa paremmaksi, mutteivät suinkaan kaikki asiat. Mutta onko silti niin, että kuten esi-isänsä aikanaan, myös nykyihmisen on löydettävä itse omat portaansa ja päätettävä miten niille astuu. Ehkä ratkaisu ei olekaan portaiden kiipeämisessä vaan oman tien löytämisessä.